Now I know my way

Kävelen yksin, keskellä metsää. On niin pimeä, niin kylmä. En näe valoa ympärilläni, en tunne lämpöä sisälläni. Kuulen vain susien hiljaisen ulvonnan ja pienen tuulenvireen. En jaksa enään pitkään, olen lopen uupunut ja kyllästynyt. Tarvitsen vain hetken aikaa levätä ja voimistua. En tunne enään iloa rinnassani. Silloin hän ilmestyi, niin kaunis ihminen eteeni. Hänen kaltaistaan naista en ole nähnyt metsien varjoissa. Hän otti minua kädestä ja kuljetti leiriinsä. Heitä oli niin monta, uupunutta kulkijaa, vain vaimean tulen valossa ja lämmössä. Tunsin itseni uudelleen vahvaksi ja jokin outo lämpö sydämmessäni lämmitti minua. En tiennyt mitä se oli, mutta nyt tiesin mitä minun oli tehtävä.

 Tunnen itseni väsyneeksi, hyvin väsyneeksi. En koska olisin kyllästynyt tai mitään, vaan koska olen aloittanut vihdoin aktiivisen salilla käymisen. Ja sen huomaa. Joka paikkaa särkee, mutta on se sen arvoista. Kaverini kanssa olisi tarkoitus ruveta käymään neljästi viikossa, jotta saisi tuloksia aikaiseksi, mutta ei tule kumminkaan ylilyöntiä. Ensiksi vain pientä reeniä, kevyillä painoilla ja painoa alaspäin.

Mutta tämän kaiken keskellä myös kerkiän seurustelemaan, näkemään kavereita ja käymään koulussa. Joten tässä tuli win win. Kaikki voittavat. Viellä kun saisi vain musiikkia tehtyä niin kaikki menisin hyvin, mutta ihan kaikkeen ei ole aikaa. Ja myös laskettelu on jäänyt vähän vähäiselle, siihenkin olisi tosin aikaa, mutta tuo meidän laskuporukka on vähän hävinnyt. Harmi sinänsä, mutta minkä mahtaa. 

Mutta kuten sanoin, myös seurusteluun on aikaa. Olen siis viettänyt hänen kanssaan aikaa ties kuinka paljon koska olen tavallaan ¨asunut¨ hänen luonaan. Olemme siis Valkeakoskella viikot, ja pitkälti viikonloput Metsäkansassa. Pidän tästä järjestelystä, koska näin saan myös hyvin omaa aikaa, ja sitähän jokainen tarvitsee. Pääsee tutkiskelemaan itseään ja keräämään itseään kasaan. Ei kukaan jaksa yhtämittaa päivästä toiseen hymyillen ja nauraen. 

Pitkälti pettymyksiä on tullut hyvin vähän, mutta on kuitenkin. Innostus koulussa käyntiin on vähän laantunut, mutta silti käyn hymyillen, ainakin jonkin aikaa. Koulutyöt eivät ole sujuneet ihan suunnitelmien mukaisesti, siis oikeastaan ollenkaan, kiittäen yhtä opettajaamme joka lähes pilasi yhden työni. Kiitos maalaisjärjen, en kuunnellut hänen ohjeitaan, vaan sävelsin omiani, ja tunsin onnistumisen riemun.

 

Pimeydestä ja yksinäisyydestä takaisin valoon

Taas on se aika kun voin hyvillä mielin kirjoittaa. Ei ole turhia suruja tai murheita, mikään ei juuri nyt ahdista. Voin varmuudella nyt sanoa, ¨kaikki on hyvin.¨ Tunnen itseni iloiseksi, josta on seurauksena tullut myös muut läsnä olijat iloiseksi. 

Musiikin kirjoittaminen on taas jäänyt vähän taka-alalle koska olen suurimman osan ajastani Valkeakosken ihmeellisessä maailmassa. Olen tavannut vanhoja kavereita, ja olen myös taas ihastunut. Mutta jos nyt näin kun alkoi uusivuosi, niin saisi otettua itseään niskasta kiinni ja ruveta valmistelemaan kappaleita jos vaikka saisi järjestettyä kesäksi jonkun näköistä keikkaa jollain orkesterilla. Inspiraatio tosin on ollut jo pitempään korkealla, mutta kun kitara pysyy metsäkansassa niin mitään ei saa aikaiseksi. 

Ainiin ja myös kuiturastat sain taas vihdoista viimein päähäni. Sitä onkin jo odotettu pitkään. Uusista ei ole viellä kuvia, mutta näitä tulee kyllä myöhemmin. Alla oleva kuva on viimetalvena otettu. 

Mutta hymyssä suin voin lopettaa tämän tekstin ja kiittää lukijoita ketkä jaksoivat viime vuoden lopun seurata akviisesti, ja tästä eteenpäin luultavimmin myös.